torstai 30. syyskuuta 2010

Tuntuu, että on liian vähän aikaa. Kun on kolmivuorotyö on aika vielä vähäisempää. On eri päivinä vapaapäiviä, eri vuoroja ja yhteistä aikaa kumppanin kanssa yksinkertaisesti liian vähän. Välillä tuntuu, että näkee vain illalla hieman ennen nukkumaan menoa.

Kuitenkin kun on kuunnellut toisten parisuhteessa olevien ihmisten kertomuksia, kuinka he harrastavat sitä sun tätä vielä töiden jälkeen. Tulee mieleen kuinka se parisuhde sitten voi, jos ihmiset ovat päivät töissä ja harrastavat vielä kaiken näköistä siihen päälle. Tietysti harrastuksia pitää ja saa olla, mutta jos koko päivä menee töihin ja harrastuksiin, niin miten parisuhde sitten voi voida hyvin, vai onko se merkki siitä, että parisuhde voi huonosti?

Minä ainakin olen huomannut sen, että työtä on niin paljon ettei töiden jälkeen oikein jaksa enää tehdä mitään. Vapaapäivät menevät sitten mieleisiin asioihin joko yhdessä tai yksin. Mutta ainakin me nautimme kaikesta, vaikka vähäisestäkin ajasta kun saamme olla yhdessä. Oli se yhdessä olo sitten vain makoilua sängyssä väsyneenä ja juttelua tai elokuvan katsomista.

 Minulle tärkeää on yhteinen aika, haluan pitää huolta parisuhteestani! Meillä on aina iltaisin yhteinen hetki, se kumpi on aiemmin kotona, tekee ruokaa ja yhdessä syömme ja juttelemme asioista,se on mukavaa ja saa purkaa asoita ja nauraa yhdessä <3

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Stressi

On ollut jotenkin jonkun aikaa hirveän stressaava ja ahdistava olo, varsinkin töissä, olen käyttäytynyt epäammatillisesti työkavereitani sekä vanhuksia kohtaan, tunnen siitä huonoa omaatuntoa, mutta onneksi muruni palautti minut eilen "maan pinnalle" ja sanoi, että oli huomannut pahanoloni ja yritti kovasti auttaa ja ymmärtää. Itkuhan siinä pääsi, mutta ajattelin asioita tosissani. Tänään päätin ottaa renommin ja olla stressaamatta pienistä asioista. Homma luisti paljon paremmin, mummot olivat myös iloisempia ja renompia, enkä menettänyt hermojani :) Kiitos siitä murulleni <3

Stressi on varmastikin alkanut jo viime vuoden joulukuussa kun meidän seurustelumme alkoi ja sukulaisten kanssa oli vääntöä asiasta. Tietysti se oli minullekkin iso elämän muutos. Nyt sitten tuntuu ettei ikinä ole aikaa omille tai yhteisille asioille, kun tuntuu, että on kokoajan vain töissä ja kun on vapaata on ihan puhki ja haluaa vain rentoutua ja nukkua pitkään. Ja tietysti jännitän kovasti sitä, että valitaanko minut uuteen työpaikkaan..

Tämän illan olen yrittänyt ottaa rennosti ja olen tehnyt vain niitä asioita jotka ovat tuntuneet hyvältä. Olen lukenut ihania muotiblogeja ja kuunnellut ihanaa Rihannaa. Nyt odottelen muruani ja alan tehdä kinnkupiirakkaa nams!


lauantai 25. syyskuuta 2010

Työhaastattelu

Olin eilen työhaasttattelussa, nyt jännittää. Tuntui että se meni ihan hyvin, ja ainakin tuntui että haastattelija sai minusta positiivisen kuvan ja toivottavasti huomasi, että minulla on motivaatiota siihen työhön.

Olen aina välillä miettinyt opiskelua, uutta työpaikaa tai jotain muutosta elämään. Olen nyt yli 3 vuotta ollut samassa työpaikassa, ja kyllä tykkään työstäni, mutta jotenkin se alkaa olemaan todella stressaavaa ja millekkään muulle ei ole aikaa kun aina on töissä.

Tuntuu myös, että se helpottaisi meidän elämää, kun ei oltaisi enää samassa työpaikassa. Eikä se työ seuraisi aina perässä kotiin. Kun on sama työpaikka kumppanin kanssa niin työasioita mietitään ja jauhetaan kotona, ja niin ei pitäisi olla.

 Tämä uusi työ ei olisi niin fyysistä, joka helpottaisi kun paikat alkaa jo näin nuorena nykyisessä työssäni prakaamaan.

Pitäkää peukkuja puolestani x) Perjantaina luultavammin soittavat ovatko valinneet minut, iik!

tiistai 21. syyskuuta 2010

Seurutelu + ystävät

Vietin juuri iltaa parhaanystäväni kanssa, juttelimme aidan seipäästä tärkeisiin asoihin ja siltä väliltä. Jutteluun meni melkein 4 tuntia aikaa. Pitäisi kyllä useammin nähdä ystäviä. Se tekee hyvää purkaa asioita ystävien kanssa ja vain olla heidän kanssaan.

Vielä kun olin sinkku, oli ärsyttävää kun ystävät seurustelivat ja heillä ei ollut tarpeeksi aikaa sinulle. Tässä iässä kun on työ, opiskelut, harrastukset, tiukat aikataulut jne.

Nyt kun itse seurustelen ja olen vielä 3- vuorotyössä, huomaan kuinka vähälle huomiolle ystävät todella jäävät. Aina täytyy tuijottaa kalenteria ja miettiä milloin sitä olisi aikaa tavata ystäviä, ja silloin kun sinulla olisi aikaa, niin yleensä juuri silloin ystävällä on muita menoja.

Usein kumppaninikin muistuttaa minua tapaamaan ystäviäni, kun tietää, että ennen seurusteluamme tapasin hetiä useammin. Kuitenkaan se ei aina ole vain itsestä kiinni vaan tästä tiukasta nykyäaikaisesta aikatauluttamisesta. Kaikilla on aina kiire.

Täytyy muistaa nähdä ystäviä useammin. Varata aikaa ja helliä myös ystävyyssuhteita, eikä vain parisuhdetta.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Haaveilua..

Haaveilen useista asioista, mutta tällä hetkellä suurimpia haveita, ovat;

- Kihloihin meneminen
Mikä tuntuu tällä hetkellä hassulta, koska olen aina ollut sitä mieltä etten missään nimessä aio mennä naimisiin. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että on löytänyt sen "oikean", jonka kanssa haluaa viettää loppu elämänsä, jakaa ilot ja surut. Tämä haave on ensi keväänä/kesänä toteutumassa, kun olemme päättäneet, että menemme kihloihin. Rekisteröitymisestäkin ollaan aina välillä ohimennen juteltu, mutta se on sitten vasta kaukana tulvaisuudessa. Ja eihän sitä tiedä jos jossain vaiheessa tulee se sukupuolineutraali avioliitto voimaan.

- Yhteinen asunto
Muutto yhteen helpottaisi niin paljon elämää. Kuitenkin olemme kokoajan yhdessä, joko minun tai hänen kotonaan. Olisi ihanaa päästä sisustamaan ja rakentamaan yhteistä kotia. Tällä hetkellä kumppanini on kuitenkin sitä mieltä, ettei ole vielä siihen valmis ja se olisi liian aikaista ja hätiköityä toimintaa. Olen kyllä toisaalta samaa mieltä, mutta saahan sitä haaveilla ;)

torstai 16. syyskuuta 2010

Tavallista elämää..

Meidän suhteemme on aivan tavallinen, elämme ihan tavallista ja niin sanottua "normaalia" elämää. Monet ajattelevat, että lesbot esim. harrastavat paljon hurjempaa seksiä kuin heterot. "Roikkuvat kattokruunuista" ja muuta vastaavaa. Tietysti seksi on mielestäni paljon parempaa naisen kanssa, kuin miehen, mutta ei nyt sentään ylireagoida. Kaikessa on naisen kanssa mielestäni helpompi olla, koska nainen tietää naisen hormonitoiminnan ja ymmärtää paljon helpommin ailahtelevaisuutta, kuukautisia ja muita naisten elämään kuuluvia asioita. Naiset ovat samalla aaltopituudella.

Seurustelumme on aivan samanlaista kuin heteropariskunnilla. Käymme töissä ja kohtaamme aina samoja arkipäivän ongelmia, kumman luokse tänään, ja kun kuitenkin täytyy aina miettiä mitä tavaroita tarvitsee mukaan ja onkohan siellä toisessa kodissa juuri ne vaateet, meikit ja muut tavarat joita tarvitsee.

Meillä ei ole ollut kunnon riitojakaan, pientä kinastelua vain ja jos on ollut riidan tulo pinnalla, se on kestänyt hyvin lyhyen ajan ja heti juteltu ja sovittu asia halki. Kinastelujen aiheet ovat aivan arkipäiväisiä, kuten tiskaus ja siivoaminen.

Elämme aivan tavallista "perheelämää".

maanantai 13. syyskuuta 2010

"Työpaikkaromanssi"

Työpaikka rakkautta..

Vasta nyt melkolailla kaikki työkaverit ovat arvanneet tai olemme heille kertoneet suhteestamme. Positiivisesti ovat suhteemme ottaneet ja hyväksyneet. Mutta näin sitä huomaa kuinka pitkä sytytyslanka toisilla ihmisillä on varsinkin kun poiketaan niin sanotuista normeista. Vielä on muutama vanhempi ihminen joille ei ole kerrottu, työpaikan niinsanottua vanhempaa väestöä, jotka eivät välttämättä ihan hyvällä asiasta ajattele. Kumppanini aikoo vielä kertoa työpaikkamme "juoruämmällekin", jolloin luultavasti enää kenelläkään ei ole epäselvyyttä suhteestamme.

Ensi kesänä kaikki jokatapauksessa tulevat tietämään, koska olemme päättäneet mennä kihloihin <3 Sitten viimeistään ei enää tarvitse salailla ja esittää.

Työpaikka on kuiten työpaikka, jossa keskitytään siihen työhön. Yksityiselämä on vain minun asiani, eikä työkavereiden. Se mitä teen yksityiselämässä, se ei kuulu millään tavalla työpaikalle.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Kaapista ulos 2

Ah niin ihanat sukulaiset..

Mummolleni ja papalleni kerroin vasta kesän alussa, koska en uskaltanut kohdata heidän reaktioitaan, mutta en enää myöskään jaksanut keksiä tekosyitä siihen, miksi en ole käynyt heidän luonaan melkein puoleen vuoteen. Äitini kanssa olin pariin otteseen puhunut asiasta ja hän oli sitä mieltä, että minun ei pitäisi kertoa heille. Päätin kuitenkin kesäkuun alussa, etten jaksa enää esittää jotain mitä en ole. Soitin mummolleni ja menin käymään heidän luonaan.

Mummoni sanoi heti ensimmäisenä, että ei olla nähty puoleen vuoteen ja halasi. Sanoin, että on siihen syykin. Sanoin minulla olevan tärkeää asiaa ja pyysin mummoani istumaan. Kerroin asiat niinkuin ne ovat. Mummo oli hyvin järkyttynyt ja esitti muutamia kysymyksiä. Papalla oli kiire joten huikkasin sen vai hänelle ja hänkin vaikutti järkyttyneeltä, mutta sanoi että sehän on sinun elämäsi. Mummo kertoi myös hieman aavistelleensakkin asiaa.

Kotiin tultuani mummoni oli soittanu kummisedälleni ja kertonut hänelle. Sanoi että he eivät halua tavata kumppaniani. Tulin hyvin surulliseksi ja hieman vihaiseksikin näin tylystä tuomiosta. Pian kuitenkin kummisetäni soitti ja kertoi että kyllä hänelle voi kaikesta puhua ja että kaikki on hyvin. He olivat myöskin aavistelleet asiaa kun ei minulla ole ollut oikein poikaystäviä ja kun olen aina sanonut etten hanki lapsia ja ota jotain miestä kontolleni. Kummisetäni soiton jälkeen tuli hieman iloisempi mieli.

Mummoni kanssa ollaan kertomani jälkeen tavanneet kaksi kertaa emmekä ole asiasta puhuneet. Äitini kertoi, että sekä mummo, että pappa olivat itkeneet vuokseni. Olivat sanoneet myös etteivät aijo muulle suvulle kertoa. Kuitenkin olivat huolissaan, siitä että enhän ajattele niin ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. No kuinka se sitten pitäisi ymmärtää?

Mummini, eli isäni äiti olikin sitten erittäin positiivinen yllätys. Hän hyväksyi asian samantien kun kesällä hänen luonaan kävin ja kerroin asiasta. Kävimme kesän lopussa kumppanini kanssa hänen luona kahvilla ja hän sanoi että olemme kuin luotu yhteen <3

lauantai 11. syyskuuta 2010

Kaapista ulos 1

Kaapista ulos hitaasti, mutta varmasti.


Ystävilleni kerroin heti, osa ystävistäni tietysti tiesi jo ihastumisestani, mutta kun kerroin, että seurustelemme, olivat he hieman hämmentyneitä, mutta ottivat asian kuitenkin hyvin positiivisesti. Ystäväni olivat tietenkin jo tienneet, että ihastun ihmiseen, enkä välitä sukupuolesta.

Sukulaiset ovatkin sitten aivan eri asia. Koin tuskan hetkiä ajatellessani kuinka pystyn kertomaan äidilleni, isälleni, mummolleni jne. Soitin ensimmäisenä äidilleni ja kerroin, että seurustelen naisen kanssa. Äiti oli hiljaa puhelimen toisessa päässä ja sanoi sitten, että no äitisihän on nykyaikanen, ja sanoi haluavansa hetken ajatella asioita. Itku kurkussa lopetin puhelun ja ajattelin, että äiti ei taatusti hyväksy seurusteluamme. Oli sitten kuinka nykyaikainen ja suvaitsevainen tahansa, kyseessä on kuitenkin oma lapsi.

Äitini kanssa kun juttelin seurustelumme alkuakoina ja kerroin myös ikäerosta, hän oli hyvin järkkyttynyt ja jopa sanoi, että minut pitäisi passittaa psykiatrille. Minulla kun on muka, selkeästi joku äiti/isä ongelma/trauma. Että se siitä nykyaikaisuudesta ja suvaitsevuudesta. Äitini kanssa asian käsittely on vienyt aikaa, mutta olen hänelle tehnyt selväksi, että olen aikuinen ihminen ja tämä on minun elämäni. Teen itse omat päätökseni elämässäni.

Äitini oli valmis tapaamaan kumppanini vasta viime kesänä, jolloin hän oli asiaa sulatellut jo puoli vuotta. Silloinkin vielä kun puhuin kumppanistani, hän joko yritti vaihtaa puheen aihetta tai alkoi syyttelevällä äänensävyllä ihmettelemään miten voin sen ikäisen naisen kanssa olla ja mitähän se nainen susta oikein haluaa?

Vasta nyt syyskuun alussa kävimme kumppanini kanssa äitini luona kahvilla. Nyt tuntuu, että äitini alkaa pikku hiljaa hyväksymään päätökseni tai on ainakin ymmärtänyt että kumppani on ja pysyy elämässäni.

Isälleni jouduin kertomaan aivan vahingossa. Olimme syömässä isäni ja hänen avovaimonsa kanssa. (Äitini ja isäni ovat siis eronneet jo kun olin n. 11-12 vuotias.) Juttelimme niitä näitä ja kun olimme poistumassa ravintolasta, isäni huomasi fritsun kaulassani ja alkoi kiusoittelevaan tapaan kyselemään; jaahas onko sulla poikaystävä? Hetkeksi jähmetyin, hämmennyin. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja sanoin asiat suoraan, kerroin isälleni myös ikäerosta. Isä tietysti hämmentyi, híeman ehkä järkyttyikin. Avovaimonsa sanoi, että onpa hieno juttu ja hän hyväksyi asian samantien. Kävelimme ulos tupakalle. Kun isäni oli saanut poltettua hermosauhut, halasi minua ja sanoi tärkeinä on, että olet onnellinen.



perjantai 10. syyskuuta 2010

Alkutaival

Koko seurustelun ajan olen ollut onnellinen ja pitäytynyt päätöksessäni, että haluan seurustella juuri tämän ihmisen kanssa, muiden mielipiteistä välittämättä. Tosiasia on se, että alku oli hankalaa. Tämä ei kuitenkaan ole mikä tahansa seurustelusuhde. Tämä on kahden naisen välillä oleva seurustelusuhde, eikä asiaa auttanut myöskään se, että ikäeroa on 23 vuotta.


Kaikki oli minulle aivan uutta, en koskaan ollut seurustellut naisen kanssa. Mitenpäin olisi pitänyt välillä olla. Tuntui aluksi vain siltä, että ei tämä ole totta. Tästä olen pitkään vain haaveillut. Voiko se haave nyt todella olla totta. Kuinka kukaan voisi ymmärtää miksi haluan seurustella äitini ikäisen naisen kanssa.

Meillä molemmilla on takana vaikeita ihmissuhteita. Kumppanini ajatteli, että minä nyt vain haluan kokeilla millaista naisen kanssa on olla ja en mitään kunnon seurustelua. Minä taas ajattelin, että kumppanini haluaa vain vähän maistella nuorta lihaa. Ei siinä sitten kauaa ihmetelty kun juteltiin oikein kunnolla missä mennään ja minä vannoin olevani erilainen kuin muut. Samaa vannoi kumppanini. Mutta aikaa luottamuksen saaminen kuitenkin vei puolin ja toisin.



torstai 9. syyskuuta 2010

Elikkäs, elikkäs..

Tiesin 17-vuotiaana tuntevani kiinnostusta molempiin sukupuoliin, mutta mitä vanhemmaksi tulin aloin tuntea ennemmän vetoa naisiin. Koskaan nuorempana en uskaltanut asian eteen mitään tehdä, vaikka ystävilleni kerroin asiasta ja he ottivat asian hyvin. Mutta silti pohdin asioita mielessäni ja aina ajattelin että ei en voi kertoa tunteistani, koska siitä ajateltaisiin kuitenkin negatiivisesti.

En ole koskaan aikasemmin kunnolla seurustellut ja olen jollain tavalla yrittänyt syrjäyttää ajatukset naisista ja ajatellut, että sukulaiset odottavat että otan miehen, menen naimisiin ja hankin lapsia.

Mutta hieman alle vuosi sitten päätin, että mulla on ollut niin huonoja kokemuksia miehistä, enkä todellakaan halua rinnalleni jotain typerää kaljalta haisevaa sohvaperunaa (en tietenkään halua mitenkään yleistää..).

Olin ollut ihastunut jo jonkin aikaa työkaveriini. Tekstailimme ja jollain tasolla flirttailimme.

Päätin sitten viime vuoden marraskuussa tehdä asialle jotain ja pyysin kahville työkaverini. Siinä sitten vain kävi niin, että juteltiin niitä näitä ja vähän asiastakin. Ja jotenkin siinä sitten kävi niin että melko lailla heti työkaverini tulikin yöksi luokseni. Ja oli puhetta siitä ettei hän ole valmis seurustelemaan, että tässä nyt vain tehtäisiin yhdessä kaikkea kivaa.

Joulukuun alussa sitten kuitenkin päätettiin että seurustellaan.

Tässä sitä nyt sitten ollaan, yhdessä oltu 9 kk. Ja hyvin onnellisia ja rakastuneita.

Minun elämästäni..

Olen siis 22-vuotias tyttö. Ajattelin perustaa blogin, luki tätä kukaan tai ei. Haluaisin kirjoittaa elämästäni ja kuinka se on muuttunut 9 kuukauden aikana huimasti. Siitä kuinka rakastuin työpaikallani vanhempaan naiseen ja kuinka onnellinen tällä hetkellä olen.

Elämä voi todellakin muuttua hetkessä ja sen rakkauden tosiaan voi löytää ja jopa hassusti työpaikalta.